Category: Tietoa meistä

Ina Niemelä & Aino Aksenja

Kahdeksantoista vuotta sitten, syksyllä 2005 me, Ina ja Aino, lähdimme pitkälle matkalle. Olimme kirjoittaneet keväällä ylioppilaiksi ja säästäneet pitkän kesän töistä muutaman tonnin rahaa voidaksemme matkustaa ja seikkailla. Tarjosimme matkakertomuksia Uusimaa-lehteen ja seitsemän juttua julkaistiin kuvien kera 2005-2006. Jutut kirjoitettiin nettikahviloissa – kahviloissa joissa pääsi käyttämään tietokonetta ja käymään verkossa minuuttikorvausta vastaan. Luimme vanhat lehtijutut läpi tätä kirjoittaessamme, ja vaikka 19-vuotiaan kaikkitietävyys nolotti, on juttuihin tallentunut ajankuva kiinnostava ja teini-ikäisten reporttereiden peloton ja positiivinen asenne elämää kohtaa ilahduttava. Tämä juttu on omalla tavallaan jatkoa noille kertomuksille. Meillä on nimittäin elämässä käynyt sellainen onni, että olemme yhä sydänystäviä. Lisäksi olemme nykyään kollegoita, ja työskentelemme yhdessä taidekollektiivi Mehiläisten seurassa. Tänä kesänä lähdimme taas reissuun, mutta ei yhdeksäntoistavuotiaan vapaudella vaan ammattitaiteilijoina edustamaan Suomea PQ:ssa, esittävien taiteiden maailmannäyttelyssä Prahassa. 

Matkalla

Mukaan lähtivät kollegamme Ingvill ja Catharina, pieni 20 vuotta vanha italialainen pakettiauto sekä näyttelymme rakentamiseen tarvittavat teokset ja tarvikkeet: teltta, retkituolit, toripöytä, rautasänky, tekemämme tilkkupeitot, räsymattoja, seuran pesien hunajaa ja mehiläisvahaa, kylmälaukut täynnä hunajasimaa näyttelyvieraille tarjottavaksi, videotykki, äänentoisto, valoja ja muuta tekniikkaa sekä julisteet ja muut näyttelyn pystyttäjille tarpeelliset tilpehöörit. Pakkasimme auton huolella ja starttasimme kohti Keski-Eurooppaa varhain kesäkuun toisen päivän aamuna. Reittimme kulki Suomesta Viroon ja halki Baltian ja Puolan aina Prahaan asti. Auton hytissä oli ahdasta, ajomatka pitkä ja tulevat koitokset jännittivät meitä. Mietimme miten valmistautua tapaamaan tuhansia ihmisiä, miten olla aamusta iltaan sosiaalinen, mitä vastaamme jos joku kysyy teemmekö teatteria tai mistä näyttelyssä on kyse. Samaan aikaa olo oli helpottunut ja uusi. Valmistelut oli tehty, budjetit laskettu, esittelyt kirjoitettu ja mehiläisille viety lisätilaa alkukesän hunajalle.

Maailmannäyttelyssä

Suomen paviljonki PQ:ssa oli entisellä teurastamoaluella hallissa nr. 11 Irlannin edustusjoukkueen suuren keskusteluille varatun pöydän ja Iso-Britannian 20-neliöisen konferenssitilan välissä. Kolmannella puolella oli seinä ja neljännellä Unkarin pieneksi yksiöksi lavastettu esiintymislava, jossa laulettiin Schubertia iltapäivisin. Keskustelujen taustalla murisi Australian näyttelyn äänimatto ja Islannin sairautta ja toipumista käsittelevän esitystilan melankolinen äänimaisema. Kuuliaisina suomalaisina olimme ottaneet vakavasti näyttelynjärjestäjien pyynnön kaiken äänen ohjaamisesta kuulokkeisiin, emmekä olleet kuvitelleet näyttelyämme keskelle tätä tummasävyistä kakofoniaa. Ensimmäiset päivät olimme shokissa. Oliko Quadrennial sittenkin aivan väärä paikka Mehiläisten seuralle? Hiljaisella äänellä puhuvat, pehmeät teoksemme tuntuivat hukkuvan hallin hälyyn. Muutaman päivän jälkeen mitta tuli täyteen ja kutsuimme koolle äänikokouksen. Yhdessä muiden maiden taiteilijoiden kanssa päätimme laskea näyttelytilan äänen volyymiä. Mikä helpotus! Tuntui valtavan hyvältä huomata, että keskustelulla oli merkitystä. Äänimaton hiljennyttyä siedettäväksi oma hermosto rauhoittui ja kaikki hallin teokset saivat enemmän tilaa hengittää.

Mehiläisten seuran osaston suurin elementti oli entisistä purjeista ommeltu kuusikulmainen teltta, Inan teos Hexagon. Teltan lattiaa päällystivät räsymatot, ja katsojia kehotettiin riisumaan kengät ennen telttaan astumista. Sisällä oli Ainon installaatio Työssäkäyvien naisten lepokoti, johon kuuluu mukavaksi pedattu vanha rautasänky, kierrätetyistä pellavapyyhkeistä ommellut tilkkupeitto, tyyny ja yrteillä täytetty silmätyyny, sekä ääniteos, jota koko näyttelyn ajan oli lähes aina joku kuuntelemassa kuulokkeista sängyllä istuen tai maaten. Teos on toteutettu yhteistyössä taiteilijan äidin Liisu Vartijan kanssa. Teltan seinään oli heijastettu video Inan ja Ainon Tullisaaren puistossa sijaitsevasta elävästä Sanctuary-installaatiosta. Liikkuvat kuvat puutarhasta ja mehiläispesiltä täyttivät tilan ja toivat puiston läsnäolevaksi keskelle Prahaa.

Teltan yhdessä kulmassa Catharinan keramiikkateos Andrena Humilis, suuri punasavinen ruukku täytettiin näyttelyn ajaksi viileällä vedellä, jolloin se toimi samalla perinteisenä viilennysmetodina. Tilassa oli selattaviksi tarkoitettuja valokuvia Tullisaaresta ja matkalta Prahaan, sekä matkalta keräämiämme aarteita, kasveja ja kiviä. Näyttelyn yksityiskohdat elivät päivittäin. Teltassa tuoksui kuivumaan ripustetut yrtit ja kukat, mehiläisvaha sekä näyttelykävijöiden kesähiki.

Teltan ulkopuolella oli jäätelökioskin vanha A-ständi, jossa oli lisätietoa näyttelystä ja näyttelyosaston tapahtumista, Mehiläisten seuran Tullisaaren tapahtumissa ahkerasti käytetty toripöytä ja pöydän takana me. Toripöydän takaiselle seinälle olimme ripustaneet Inan Puutarhurin tilkkupeiton. Näyttelyn aikana Ingvill keräsi piirustuksia mehiläisten reiteistä mehiläistarhurin suojapukuunsa, Ina veisti korvan muotoista mehiläisvahaveistosta ja Aino kirjaili lempikukkiamme vanhalle pellavaliinalle. Pidimme hauskat avajaiset, yhdet mehiläistanssit ja Suomi-päivänä maistelimme näyttelyvieraiden kanssa hunajaa ja simaa. 

Matkalla maailmalla

Tapamme työskennellä on useimmiten hitaasti etenevää ja rönsyilevää, sekä paikasta innoitusta saavaa. Näyttelyllämme halusimme tuoda Quadrennialeen sitä samaa rauhaa ja rönsyämistä, mikä on läsnä työskentelyssämme kotona. Puutarhassa monia asioita pitää tehdä joka vuosi uudestaan ja mehiläistenkin kanssa epävarmuuksia piisaa. Hitaammin matkustaminen oli meille tärkeää sekä ekologisesta että taiteellisesta näkökulmasta. Aika matkalla avasi tilan ajatuksille ja tunteille matkasta, uusille maisemille ja yllätyksille. Yövyimme paikoissa, joihin tuskin koskaan muuten olisimme päätyneet, kuten Łódźissa, koska sinne oli sopivan pitkä matka Tūjasta Latvian dyyneiltä. Löysimme uskomattoman luonnon muodostaman kivilabyrintin Puolan ja Tsekin rajalta, koska päätimme viime hetkellä ajaa toista reittiä. Mitä hitaammin kuljimme, sitä tarkemmin näimme vastaantulijat. Sitä paitsi Taiteilijan pitää aina matkustaa tyylillä, eikä meillä ollut kuumailmapalloa. 

Keskiajalla eurooppalaiset uskoivat, että voisimme ymmärtää kasveja ja eläimiä vain ajattelemalla niitä. 1600-luvun taitteessa varhaismoderni ajattelija Francis Bacon käänsi myytin päälaelleen. Hän muutti eurooppalaisen tieteenfilosofian väittämällä ettemme voi ymmärtää luonnonmaailmaa vain ajattelemalla sitä. Keskiajan filosofi tutki maailmaa järjen avulla ja kun hän tahtoi ymmärtää tammipuita hän ajatteli niitä. Tämän perinteisen lähestymistavan sijaan Bacon suositti “eksperimentalismia”. Eksperimentalistit keräävät informaatiota maailmasta havainnoimalla ja kokeilla. Bacon vertasi heitä kimalaisiin. He keräävät luonnon tuotteita, “puutarhan ja pellon kukkia”, ja muuttavat ne todellisen tiedon hunajaksi. Bacon oli myös innokas matkustelija.

Meidän intuitiiviset ja ekofeministiset metodimme Mehiläisten seurassa tuskin olisivat kelvanneet Baconille, vaikka matkustamisen filosofia näyttääkin pysyneen harvinaisen samankaltaisena neljäsataa vuotta. Esseessään “On Travel” vuodelta 1625 hän kutsuu matkustamista koulutukseksi ja neuvoo nuoria miehiä pitämään päiväkirjaa asioista, joita he ulkomailla näkevät. Hän ehdottaa, että matkalaisten tulisi tarkkailla ruhtinaiden hoveja ja oikeusistuimia. Heidän pitäisi käydä kirkoissa, luostareissa, monumenteilla, kaupunkien muureilla ja linnoitustöillä, valkamilla ja satamissa, antiikkisissa paikoissa ja raunioilla, kirjastoissa, yliopistoissa, luennoilla, laivastossa ja laivoilla, kaupungintaloissa ja puutarhoissa. 

Koska olimme matkallamme kenties murto-osan siitä ajasta, mitä nuoret aatelismiehet aikanaan grand toureillaan, kävimme vain Prahan kasvitieteellisessä puutarhassa eräänä sunnuntaina, sinä iltana kun emme olleet töissä paviljongilla. Ihmisten tarinoita ja huolia ehdimme kuitenkin kuunnella sitäkin enemmän. Kahdessatoista päivässä saimme käydä useita keskusteluja, joita monia yhdisti taiteilijoiden ja muidenkin näyttelyvieraiden pitkään jatkunut uupumus ja toive saada työskentelyyn rauhaa ja aikaa levolle. Puutarhaelämä ja sen kaipuu tuntui myös toistuvan kollegoidemme puheissa. Paikallinen ja henkilökohtainen lähestymistapamme tavoitti ihmisiä eri paikoista ja kulttuureista, ja nämä yhteyden kokemukset olivat maailmannäyttelyn parasta antia.

Kotona maailmassa

Mehiläisten seura vaikuttaa ja tekee taidetta Tullisaaren puistossa Helsingin Laajasalossa. Siellä meillä on puutarha ja kaksi mehiläispesää. Pitkäikäisin teoksemme Sanctuary on koettavissa Puutarhurin mökin pihapiirin huvimajasta ympäri vuoden. Järjestämme puistossa myös tapahtumia säännöllisen epäsäännöllisesti, ainakin kerran kesässä. Lisäksi olemme tuoneet teoksiamme ulos puistosta, kuten nyt PQ:ssa ja tammikuussa 2023 Laajasalon kirjaston Galleria Salmessa näyttelyssä Pesä. 

Näyttelyissä asetamme rinnakkain tekemiämme käsitöitä sekä puutarhataiteesta, puutarhoista ja paikallisesta historiasta ammentavia käsitteellisempiä teoksia. Järjestämämme tapahtumat asettuvat 60-luvulta alkunsa saaneiden ympäristötaiteen, luonnon ja kulttuurin suhteita työstävien taideprojektien ja happeningien jatkumoon. Teokset ovat humoristisia, tarinallisia ja herkullisia. Teemme taidetta käsillä tekemisen ilosta ja nautinnosta, sekä halusta olla puutarhassa ja hoitaa sitä yhdessä – vaalia ystävyyttä ja löytää aikaa luovuudelle.