Tag: raportti

Kirjoittajat: Marlon Moilanen & Suvi Tuominen (maaliskuu 2023)

Tämä dialogimuotoinen kirjoitus on koostettu muistoista, joita herättelemme jälleen kevätauringon alla kohmeisen talven jälkeen. Työskentelimme vuonna 2022 maalis-huhtikuussa tanssistudiossa osana Mehiläisten seuran vapaita työskentelyjaksoja. Studiossa teimme erilaisia liikkeellisiä kokeiluja ja synnytimme maailmoja, jotka vaikuttuivat Mehiläisten seuran jaetuista ajatteluhetkistä Saaren kartanossa kesällä 2021. Välissä on siis ollut muutamia talvijaksoja. Nyt vuoden 2023 kevätauringon paistaessa nämä hetket tuntuvat sekoittuvan ajatuksissamme yhdeksi muistojen verkostoksi, joka ei tunnu lineaariselta. Muistot nousevat ja tuntuvat, ne sekoittuvat ja yhdistyät johonkin mennessä olleeseen ja tulevaisuudessa vaikuttavaan. Pian mehiläisetkin heräilevät ja alkaa jälleen uusi sykli.

Millaista liikkeellistä maailmaa syntyi mehiläishoitaja puvun sisältä?

Marlon: Aukesi ainakin turvallisuuden, väkivallan, hoivan, kontrollin, antautumisen ja eksymisen maailmoja. Puvut toivat läsnäolevaksi kaiken sen moninaisen ristiriitaisuuden, jota mehiläistenhoitoon tuntuu kuuluvan. Ne avasivat arjen rinnalla science-fictionin kaltaisuutta ja ehkä jotain vähemmän tunnistamatontakin – eksynyttä. Puvun sisällä tuntuu, että on tutkimusmatkailija. Meidän matka taisi olla ennen kaikkea näiden merkitysrihmastojen kautta omaan kehollisuuteen. Puvun, ihon ja solujen sisälle. Mehiläispuvut kutsuivat esiin sellaisia liikemalleja kuin värähtely, myötääminen tai kurotus. Joku siinä suojaavan puvun sisällä tapahtuvassa herkistyneessä, intiimissäkin, kehollisuudessa kiinnosti. Mehiläispuku on kuin univormu ja sen käyttötarkoitus on varsin joustamaton normaalisti. Kun kehollisen herkkyyden, merkitysten muuntuvaisuuden, pehmeyden, yhdisti tähän univormun merkitysten kovuuteen, syntyi mielestäni ihan kiinnostavaa jännitettä.

Suvi: Kummallisinta oli se, että kun astui tanssistudiossa mehiläishoitaja puvun sisään syntyi siitä ikään kuin sellainen toismaailmallinen tilanne, jossa ympäristö ja siihen liittyvä performatiivinen pukeutuminen eivät kohtaa. Tää on sellasta tilan, ajan ja ympäristön hajautuneisuutta, jota kytken myös ikään kuin tähän kiihtyvään aikaan. Paradoksi syntyy siitä tällaisessa kokemusmaailmassa, että oon alkanu kyseenalaistaa asioiden kiihtymistä. Eli vaikka digitalisaatio ja automatisaatio kiihdyttää aikaa tai ajan tuntua juuri tuon hajautumisen kautta, niin silti tietyt vaikka geologiset prosessit tai mehiläisten vuotuinen sykli sitoutuu hyvin tietynlaiseen materiaaliseen aikaan (toisin sanoen materiaalisiin muutoksiin). Me ollaan aiemmin Marlon sun kanssa tehty esitys missä ei oltu mehiläistenhoitaja pukujen sisässä, mutta seikkailtiin maailmassa, jossa minecraft, mehiläistenhoito ja tähtiavaruus sekoittuivat. Muistan, että silloinkin luokseen liikkeellisesti kutsui hitaus, rytmin tunteminen kehossa enemmänkin jonain heilahduksena, joka syntyy painovoimaan anatautumisesta eikä niinkään siitä, että tekee tanssia tiukalla lihastonuksella.

Mitä tapahtui, kun tämä liikkeellinen maailma istutettiin Tullisaaren puistoon?

Suvi: Liikkeellinen maailma istutettiin Tullisaaren puistoon hyisen kylmänä maaliskuun viikonloppuna. Tuuli, lumisade ja kylmä ilma olivat vallanneet puiston. Muistan ajatelleeni, että miten lämpimässä tanssistudiossa rakennettu sulava keho mahtaa suhtautua tilanteeseen, jossa sää itsessään jo nostaa erilaisen lihastonuksen. Tällä tarkoitan sitä, että studion maailma tuntui hetkellisesti lähes mahdottomalta puiston ympäristössä. Lisäksi puisto on valtava, verrattuna tanssistudioon. Tanssistudiossa voi hallita olemistaan sillä, että kuvittelee seinien sisään rakentuvan jonkinlaisen jännitteisen kentän, johon liikkeellisesti asettuu. Puistossa toimijuusverkostojen määrä vaan pitää niin kovaa ääntä, ja taivas! Siis taivas on niin kaukana ja niin iso… Jo pelkästään sen alle asettuminen verrattuna studion katon alle avaa aivan uudenlaiset kysymykset siitä, että millainen liikkeellinen tekeminen puistoon mahtaa asettua. Kyse on ehkä intensiteettien etsimisestä. Mulle se on perimmäinen kysymys esitystaiteessa, että missä määrin jokin kohta kasvattaa intensiteettiä ja milloin taas voidaan olla vähemmän intensiivisesti.

Marlon: Tanssisalit ovat sillä tavalla kolkkoja paikkoja, ettei niistä itsestään useinkaan avaudu kovin kiinnostavia tai ainakaan kokemusta valtaavia maisemia. Meilläkin työskentely tanssisalissa tapahtui vahvasti kohti yksilökehollisuutta ja sisäistä kokemusta, jossa fokus ei ollut ympäristössä, vaikka työskentelimmekin lyhyesti esimerkiksi taivaasta vaikuttumisen kanssa jo tanssisalissa. Tullisaaren puistossa taas koin, että puiston maisema valtasi välittömästi kokemuksen ja söi liikkeellisen ehdotuksen sisäänsä. Tämä saattaa olla itsestään selvää, mutta koen, että olisi tarpeen työskennellä alusta asti puiston maasta ja puiston taivaasta käsin, jotta puistossa esiintyminen voisi resonoida syvemmin tapahtuessaan.

Mikä on teatterin savukoneen ja mehiläisten pesän savustimen suhde?

Suvi: Tätäkin ajatusta jumpattiin ja sen kanssa leikiteltiin. Savustin ja savukone ajatusleikkinä, jossa molemmat ovat jotain samankaltaisia, mutta myös erilaisia teatraalisia elementtejä nousi esiin. Erilaisuus näissä kahdessa on toki niiden ‘oikeassa’ funktiossa, mutta tunnelmaltaan isoin ero oli haju. Teatterin savukoneen savu/usva tuoksuu tietyltä ja siihen liittyy itsellä voimakkaita kehollisia latauksia. Jännitteen ja odotuksen hetkeä, jonkin asian näkyväksi tekemistä ja maagistamista. Mehiläispesä savustin taas haisee savulta, tai palavilta asioilta siellä sisällä… se haju oli itselle kammoksuttava. Ja ehkä se on mehiläisillekin, en tiedä? Tai tyhmyyttäni, koska en tiedä savustimen menakismeja, niin en ole varma minkä reseptorien kautta mehiläiset rekisteröivät sen ja miksi he reagoivat siihen tietyllä tavalla. Black box, johon tunkeutuu savua. Mehiläispesä johon tunkeutuu savua… jotain kiinnostavaa tästä syntyi, kun ajattelimme Mehiläisten seuran taiteen mahdollista näyttämöllistymistä.

Marlon: Niin. Meitä kiinnosti lähestyä mehiläistenhoitoon liittyviä välineitä ja asuja samanaikaisesti sekä niiden normaalin käyttötarkoituksen että sitten myös näyttämöä kohti haluavan ajattelun kautta. Savukoneen ja savustimen yhteys oli yksi ilmeinen ja hauska esimerkki tässä leikissä. Mehiläispesän savuttelu savustimella on esimerkki hyvin arkisesta ja samalla spektaakkelin omaisesta tapahtumasta, jossa huolenpito ja hätyyttäminen kohtaavat. Tämä savuttelu olisi voinut olla yksi hauska toiminta ja elementti, jota tutkia sekä perinteisellä näyttämöllä että puistossa.

Miten unien logiikka vaikutti työskentelyyn?

Marlon: Työskentelimme lyhyesti unien kehollistamisen ja esittämisen kanssa. Tarkoituksena oli palautua unen logiikkaa muistuttavaan olotilaan, joka taas alkaisi ruokkimaan uusia unenomaisia tapahtumia. Tärkeää projektissa ylipäätään on ollut, että mehiläisten kanssa taiteen tekeminen avaisi uusia tai vaihtoehtoisia lähestymistapoja, eikä niinkään mehiläisten asettuminen valmiiden lähestymistapojen kohteiksi. Koen, että tämä mehiläisten kanssa uneksiminen oli yksi yritys avartaa taiteellisia lähestymistapoja.

Suvi: Unien logiikka on kiinnostava lähtökohta, koska koen, että unissa ei ole usein logiikkaa, ja taas toisaalta niissä on aivan selvä logiikka. Harjoitteessa, jossa pötköttelimme ja kytkeydyimme solutasolla mehiläistenhoitajan uniformuun, muuntauduimme outoon tilanteeseen, jossa oli unetkin läsnä. Muistan, että joskus vajosin syvälle pääkallooni ja mehiläistenhoitajan uniformun verkko auttoi minua vajoamaan yhä syvemmälle. Näissä tiloissa tanssistudio, uniformu ja pääkalloni rajat hälvenivät. Se todennäköisesti johtui siitä, että vajosin pieneen uneen, en kuitenkaan uneksinut, vaan tietoisuuteni vaihteli vajoamisen ja hereillä pysymisen välitilassa. Unien kanssa työskentely tällä tavalla on siitä kiinnostavaa, että se vaatii aikaa ja loppujen lopuksi se ei ehkä näytä juuri miltään ulospäin, ainakaan mitä olemme tietyissä esittämisen perinteissä tottuneet mieltämään näyttämiseksi. Mietin surrealismia… unenomaisen, epätodellisen, venyvän, mittasuhteiden sekoittumisen ja väriliukumien maailmoja. Jälkikäteen, kun ajattelen meitä pötköttelemässä, hetkittäistä kohtaamista yhden mehiläisen kanssa Tullisaaressa ja ryhmämme keskusteluita tuntuu, että niiden mittasuhteet sekoittuvat päässäni ja en enää ole varma mikä näistä tilanteista oli todempaa kuin toinen. Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, että todempaa on se, jolla on jonkinlainen vaikutus siihen mitä seuraavaksi tekee.

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Marlon & Suvi: Loppuvuodesta 2022 päädyimme irtautumaan Mehiläisten seurasta. Taiteellisesti Mehiläisten Seurassa on ollut kiinnostavaa tietty ilmeinen elämän ja taiteen ristiinpölyttyminen hyvässä ja pahassa. Hitaasti kehkeytyvä lopputulokseltaan avoin prosessi on ollut iso inspiraation lähde, mutta myös synnyttänyt haasteita freelance elämän yhteensovittamisessa. Valitettavaa huomattava, mutta muille selkeämmile ja tuotannoltaan sitovimmille projekteille tulee helposti antaneeksi enemmän energiaa. Lisäksi kyse voi olla myös yksinkertaisesti erilaisten toiveiden, sitoutuneisuuden asteiden, resurssien ja kommunikointitapojen kohtaamattomuudesta työryhmän sisällä. Välillä on parempi päästää irti, kuin yrittää pakottaa yhteistyötä tapahtumaan. Olen iloinen siitä, mitä aloitimme Mehiläisten Seurassa ja millaisia uusia asioita sain kohdata ihmisyydestä, mehiläisistä ja taiteen tekemisestä. Joka tapauksessa elämä jatkuu, ja myös taide jatkuu, mutta tällä kertaa meidän kohdalla muissa yhteyksissä! Kiitos.