Sanctuary 2020- Living installation: Beehives, flower garden and gazebo, and the artists who take care of them/are taken care of by them Tullisaari Park, Helsinki, Finland
Collaboration with Ina Niemelä
Sanctuary is an ongoing project and living installation, situated in Tullisaari Park on the island and south-eastern suburb of Laajasalo in Helsinki. Tullisaari is a public park, and the installation is open for anyone to see and experience from the gazebo. Our aim is to create a sanctuary for bees, humans and other animals in the midst of a fast growing part of our city.
The work started in autumn 2020, by clearing up some space for a garden in the yard of our friend and colleague Catharina Kajander, who lives in the park. In spring and summer 2021 several peonies, other perennials and annual flowers were planted and tended to. The flowers were chosen not only for their beauty, but also for their usefulness to the bees and other pollinators of Tullisaari. In autumn 2020 an existing beehive (started and tended to by Niemelä) was also moved from another side of the park to the more sunny, dry location of Sanctuary. The setup proved successful, and in 2021 the expanded hive was divided in two. In the autumn of 2021 the garden was expanded, and several new flowers were planted in 2022. Since 2021 we have arranged several events and happenings in Tullisaari, some of which have taken place at Sanctuary. We’re doing our best to help the bees keep buzzing and the garden growing, changing and flourishing in the coming years.
Haastattelu ja litterointi Ina Niemelä (tammikuu 2024)
Tämä on helmikuussa 2021 myönnettyn Suomen Kultturirahaston apurahan loppuraportti. Paavo Koskisen rahaston rahat on nyt käytetty viimeistä senttiä myöten, mutta elo Mehiläisten seurassa jatkuu.
Asioiden merkitysten löytäminen vaatii aikaa. Samoin ajattelu ja muutoksen huomaaminen. Asioiden tekeminen ja toisesta näkökulmasta katsominen ovat tärkeitä jokaisen ihmisen kasvulle, mutta ne mahdollistuvat vain jos niille antaa aikaa. Aikuiselta vaaditaan herkkyyttä ja kykyä heittäytyä lasten ajatuksiin. Muutoksen ja kasvamisen suunta on tärkeä.
Meillä on asiaa! juhlanäyttely Vironniemen viesti-lehden 40-v-kunniaksi 5.-30.11.2019 Annantalossa
Lapseni ovat olleet mukana kaikessa mitä olen Mehiläisten seurassa tehnyt, residenssiviikkoja ja joitakin pesätarkastuksia lukuun ottamatta. He ovat seuranneet taideteosten valmistumista olohuoneessa ja pajalla, olleet mukana purkittamassa hunajaa mökin kuistilla. Sanctuaryn hoitaminen olisi ollut paljon vakavamielisempää ilman heitä.
Aika puutarhassa on ennen kaikkea ollut aikaa mehiläisten, lasten, Ainon ja Catharinan kanssa. Koska Mehiläisten seura ei ole leipätyöni, he ovat olleet läsnä myös silloin kun olen kirjoittanut, lukenut ja toimittanut asioita. Mikään tärkeä ei ole jäänyt heiltä näkemättä tai kuulematta.
Haastattelu nauhoitettiin olohuoneessa 5.1.2024 . Paikalla Ina, Laila ja Seela.
Ina: Nauha pyörii.
Laila: Mä haluaisin syödä vohveleita.
Ina: Vohveleita!
Seela: Ne on niin hyviä.
Ina: Mulla on muutamia tämmösiä kysymyksiä teille. Vastatkaa ensin näihin ja jos joku asia jää mietityttämään niin tehdään toinen haastattelu myöhemmin. Mitä te ajattelette…?
Seela: Mistä?
Ina: Mehiläisistä. Ja sitten miten teidän ajatukset on muuttuneet mehiläistä sinä aikana kun meillä on ollut mehiläisiä?
Laila: Siis pitääkö mun sanoo mitä mä ennen ajattelin?
Ina: Mua kiinnostaa eniten miten sun ajattelu on muuttunut?
Laila: No ehkä silleen että mehiläisten on ihan hyvä kun ne saa olla siellä pesässä… että mehiläiset ovat mehiläisiä ja ne syövät paljon mettä… vähän vaikeeta sanoa.
Ina: Tarkoitatko että on tärkeää, että ne mehiläiset saa olla mehiläisiä?
Laila: Niin.
Seela: Eikä kissoja! Se ois vähän outoa jos ne ois kissoja.
Naurua.
Laila: Lehmän pitää saada olla lehmä ja jos sen pitää olla kissa niin se voi oudosti.
Ina: Niin, että siihen mehiläisten elämään ei ilman syytä mennä puuttumaan tai silleen?
Laila: Niin… tai ne ei tarvii sitä herveesti.
Ina: Entäs Seela?
Seela: No, sano vielä se kysysmys?
Laila: Mä sanon vielä, että mä oon oppinut mikä on mehiläisen ja ampiaisen ero. Mehiläisillä on enemmän karvoja ja ampiaiset on rumempia.
Ina: On kai niitä muitakin eroja?
Laila: Ehkä. Ainakin ne tunnistaa toisistaan.
Ina: Se kysysmys oli siis, että mitä ajattelet mehiläisistä ja miten sun ajatukset on muuttunut tän kolmen vuoden aikana?
Seela: Mehiläiset on söpöjä. Mä en tiedä… mulle tulee mieleen vaan…
Laila: Seelalla on tyhjä pää.
Seela: Ei oo.
Ina: No tykkäätkö sä mehiläisistä?
Seela: Joo. Kysy lisää. Kysy jotain mihin mä voin vastata.
Ina: No jos teidän pitäisi kertoa, että mikä on tämä Mehiläisten seura, niin mitä te sanoisitte jollekin tuntemattomalle?
Laila: No seura joka myy hunajaa ja on hyvää seuraa.
Seela: Mutku mulle on opetettu, että ei saa sanoa tuntemattomalle.
Ina: No okei, mutta jos teidän pitäisi puhua, vaikka jossain televisio-ohjelmassa.
Laila: No ehkä mä sanoisin oikeesti, että ne hoitaa mehiläisiä ja käy residensseissä ja hoitaa puutarhaa ja ne on hyvää seuraa ja myy hunajaa.
Seela: Sano vielä uudestaan se kysymys?
Laila: Seela eksä kuuntele ollenkaan?
Seela hymyilee.
Ina: Seela jos sun pitäisi kertoa jollekkin tuntemattomalle… jollekin ihmiselle, että mikä tää Mehiläisten seura on niin mitä sä kertoisit?
Seela: Ööö… että tää on kiva seura.
Laila: Mutta mikä se niinku on?
Seela: Täällä ollaan mehiläisten kanssa. Kertoisin sen nimen jos ne ei tietäis edes sitä.
Ina: Mitä me eniten tehdään mehiläisten seurassa?
Seela: En mä tiedä.
Laila: Eniten tehdään puutarhassa ja sä hoidat mehiläisiä. Ja sit me järjestetään erilaisia kulttuuritapahtumia.
Ina: Tehdäänks me taidetta?
Seela: Joo!
Laila: Joo!
Ina: ?
Laila: Äiti on silleen että oikeestikko?
Ina: Mikä on hauskinta mitä Mehiläisten seura on tehnyt ja missä te ootte ollut mukana?
Seela: Hauskinta?
Laila: Varmaan se yks kesätori, jossa oli niitä heinäpaaleja. Siellä sai tehdä heinäpaalimajan.
Seela: Mikä on heinäpaalimaja?
Laila: Sä olit Seela niin pieni, että sä et muista. Ja sitten tota Prahassa oli ihan hauskaa, mutta sä olit koko ajan töissä joten… ja sitten ehkä se taidekierros ruotsiksi.
Ina: Se Birundan vai?
Laila: Se just. Ja lähes kaikki kesätorit, joissa on ollut munkkeja ja heinäpaalimaja.
Laila: Seela rakennetaanko maja tähän?
Ina: Entäs Seela?
Laila: Seela otetaan nää tyynyt pois ja rakennetaan maja.
Seela: Ei vielä. Kohta… ööö… mikä sen nimi olikaan… se oli se missä Laila osti sen hevoskellon.
Laila: Se kirppari? Joo kirppari oli myös kiva.
Seela: Mä tykkäsin siitä ja sitten mä tykkäsin siitä missä oli niitä munkkeja. Me leivottiin niitä ja ne oli tosi hyviä. Mut ei mulla muuta.
Ina: Oisko teillä jotain vinkkejä mitä meidän pitäisi tehdä seuraavaksi?
Seela: Ei, ei olis.
Laila: Mikä ois hyvä?
Ina: Oisko kivaa tehdä lisää puutarhajuttuja?
Laila: Joo. Puutarhajutut on kivoja.
Seela: Ei, musta me voitas…
Laila: Mä en haluu.
Seela: Musta me voitais taas tehdä niitä kirppisjuttuja just. Meille on taas kerääntynyt noita leluja.
Laila: Ei meillä oo niitä.
Seela: On meille taas kerääntynyt niitä.
Ina: Entäs jotain mehiläisiin liittyvää?
Laila: Puutarhajutut oli kivoja.
Seela: Mä haluaisin taas kirppisjuttuja.
Ina: Mulla on sellainen idea, että haudattaan itsemme elävältä.
Seela ja Laila: EI!!!
Ina: Silleen että pää jää näkyviin.
Laila: Aa joo hyvä.
Ina: Silleen että menis sinne maahan vähän niinkuin kukkasipuli.
Seela laulelee.
Ina: Ja sitten vois nousta sieltä ylös kuin supernopea kasvi.
Laila: Se on silleen vähän outoa kun me ollaan tehty sitä lumella. Ja mulle se ois epämukavaa kun joka paikkaan menis multaa.
Seela: Mä en haluais, että joka paikkaan menee multaa.
Ina: Oisko se kammottavaa?
Seela: Ei, mut mä en halua sitä.
Ina: Okei, eli ei sitä teille. Mut tuutteko jos mä teen sen?
Seela: Joo!
Ina: Se olisi performanssi.
Laila: Joo, mut sun pitää pitää se pää pinnalla.
Ina: Joo, en mä kokonaan mee sinne maan alle.
Seela: Äiti entä jos sä tekisit silleen niinku…. mikä se olikaan se kasvi, joka nousi sieltä? Äiti anteeks… me katotaan nyt näitä.
Ina: Mikä teillä nyt on siinä meininki?
Seela ja Laila: Me tehdään majaa.
Laila: Tosi hyvin keskitytään tähän haastatteluun.
Ina: Nyt tulis iso kysymys.
Seela: Mut äiti mikä se oli joka nousee esiin sieltä? Kysy vielä se.
Ina: Ai siis mikä kasvi se on?
Seela: Niin.
Ina: No mitä te ehdotatte? Pioni? Meillä on paljon pioneita
Seela: Eikun retiisi. Minkä värinen retiisi onkaan?
Ina: Semmonen valkopunanen.
Seela: No jos sä laittaisit punaset vaatteet päälle… no ei. Ei sittenkään.
Ina: Okei. Mutta sitten vielä yksi kysymys. Mitä olette oppineet?
Seela: Että mehiläiset on kiinnostavia.
Laila: Miten tää on niinku ollut hirveen pitkä matka? Kun etkö sä kuitenkin aio jatkaa?
Ina: No mutta nyt tarkoitan näitä kolmea mennyttä vuotta.
Ina nousee ylös sohvalta.
Laila: En mä tiedä… sä rikoit just mun majan.
Seela: Se oli meidän maja. Mäkin osallistuin siihen.
Laila: No hunajan purkittaminen on jäänyt mieleen, linkoaminen on vähän tylsää.
Seela: Musta on kivaa kun saa syödä hunajaa.
Laila: No ehkä…
Seela: Voitsit sä äiti olla silleen, että sä pitelet tätä samalla?
Laila: Oon oppinut kasveista ja kulttuuritapahtumistakin jotain.
Ina: Mitä sä oot niistä oppinut?
Laila: No että ihmisiä oikeesti tulee sinne jos on jotain kiinnostavaa. Jos on munkkeja.
Ina: Onko joku jäänyt harmittamaan?
Seela: Se et mä olin kuumeessa.
Ina: Millon sä olit kuumeessa?
Seela: No silloin yhdessä residenssissä.
Laila: Se jäi harmittamaan kun se yks iso pesä kuoli ja myös se kun me oltiin kipeenä Prahassa.
Seela: Mä en tykännyt myöskään siitä, että se pesä kuoli. Mennään tonne pelaamaan.
Laila: Seela ei vielä. Meillä on tää kysely kesken.
Seela: Aaa… ai nii totta. Kuinka kauan tää vielä kestää?
Ina: Mites te Mehiläisten seuran jäseninä…
Laila: No ei me mitään virallisia jäseniä olla.
Seela: Ollaanhan me.
Laila: No en mä oo virallinen jäsen kun en mä kuitenkaan saa niitä rahoja.
Laila: Kun me ei kuitenkaan saada niitä… mitä ne on… niitä rahoja.
Ina: Apurahoja?
Laila: Niin.
Seela: Mäkään en saa. Mä en saanut niistä pullajutuistakaan mitään, vaikka mä olin leipomassa.
Ina: Pitäishän sun jotain saada. Mä oon ajatellut, että kun teillä on tää täysihoito tässä, mutta ehkä mä oon väärässä.
Laila: Ei me niin hirveesti olla autettu.
Seela: Mutta niissä pullajutuissa me autettiin. Mehän leivottiin ne melkein kokonaan.
Ina: Totta. Mutta mä maksoin mun omista rahoista teille sen Prahan reissun.
Laila ja Seela: Totta.
Laila: Aika paljon rahaa menee meidän elättämiseen Seela. Äiti ostaa meille kaiken.
Naurattaa.
Seela: Entäs jos me ei oltaiskaan hengissä?
Ina ja Laila: Mitä?
Seela virnuilee.
Ina: Ai missä hengissä? Onneksi ootte hengissä.
Laila: Seela oikeesti, älä pelottele.
Seela käkättää.
Laila: Ei oo naurun asia.
Ina: Tuleeko vielä jotain mieleen?
Laila: Joku tutkimusmatka ois kiva, mutta ei ens kesänä. Ens kesänä meillä on jo ihan tarpeeksi tekemistä.
Kirjoittajat: Marlon Moilanen & Suvi Tuominen (maaliskuu 2023)
Tämä dialogimuotoinen kirjoitus on koostettu muistoista, joita herättelemme jälleen kevätauringon alla kohmeisen talven jälkeen. Työskentelimme vuonna 2022 maalis-huhtikuussa tanssistudiossa osana Mehiläisten seuran vapaita työskentelyjaksoja. Studiossa teimme erilaisia liikkeellisiä kokeiluja ja synnytimme maailmoja, jotka vaikuttuivat Mehiläisten seuran jaetuista ajatteluhetkistä Saaren kartanossa kesällä 2021. Välissä on siis ollut muutamia talvijaksoja. Nyt vuoden 2023 kevätauringon paistaessa nämä hetket tuntuvat sekoittuvan ajatuksissamme yhdeksi muistojen verkostoksi, joka ei tunnu lineaariselta. Muistot nousevat ja tuntuvat, ne sekoittuvat ja yhdistyät johonkin mennessä olleeseen ja tulevaisuudessa vaikuttavaan. Pian mehiläisetkin heräilevät ja alkaa jälleen uusi sykli.
Millaista liikkeellistä maailmaa syntyi mehiläishoitaja puvun sisältä?
Marlon: Aukesi ainakin turvallisuuden, väkivallan, hoivan, kontrollin, antautumisen ja eksymisen maailmoja. Puvut toivat läsnäolevaksi kaiken sen moninaisen ristiriitaisuuden, jota mehiläistenhoitoon tuntuu kuuluvan. Ne avasivat arjen rinnalla science-fictionin kaltaisuutta ja ehkä jotain vähemmän tunnistamatontakin – eksynyttä. Puvun sisällä tuntuu, että on tutkimusmatkailija. Meidän matka taisi olla ennen kaikkea näiden merkitysrihmastojen kautta omaan kehollisuuteen. Puvun, ihon ja solujen sisälle. Mehiläispuvut kutsuivat esiin sellaisia liikemalleja kuin värähtely, myötääminen tai kurotus. Joku siinä suojaavan puvun sisällä tapahtuvassa herkistyneessä, intiimissäkin, kehollisuudessa kiinnosti. Mehiläispuku on kuin univormu ja sen käyttötarkoitus on varsin joustamaton normaalisti. Kun kehollisen herkkyyden, merkitysten muuntuvaisuuden, pehmeyden, yhdisti tähän univormun merkitysten kovuuteen, syntyi mielestäni ihan kiinnostavaa jännitettä.
Suvi: Kummallisinta oli se, että kun astui tanssistudiossa mehiläishoitaja puvun sisään syntyi siitä ikään kuin sellainen toismaailmallinen tilanne, jossa ympäristö ja siihen liittyvä performatiivinen pukeutuminen eivät kohtaa. Tää on sellasta tilan, ajan ja ympäristön hajautuneisuutta, jota kytken myös ikään kuin tähän kiihtyvään aikaan. Paradoksi syntyy siitä tällaisessa kokemusmaailmassa, että oon alkanu kyseenalaistaa asioiden kiihtymistä. Eli vaikka digitalisaatio ja automatisaatio kiihdyttää aikaa tai ajan tuntua juuri tuon hajautumisen kautta, niin silti tietyt vaikka geologiset prosessit tai mehiläisten vuotuinen sykli sitoutuu hyvin tietynlaiseen materiaaliseen aikaan (toisin sanoen materiaalisiin muutoksiin). Me ollaan aiemmin Marlon sun kanssa tehty esitys missä ei oltu mehiläistenhoitaja pukujen sisässä, mutta seikkailtiin maailmassa, jossa minecraft, mehiläistenhoito ja tähtiavaruus sekoittuivat. Muistan, että silloinkin luokseen liikkeellisesti kutsui hitaus, rytmin tunteminen kehossa enemmänkin jonain heilahduksena, joka syntyy painovoimaan anatautumisesta eikä niinkään siitä, että tekee tanssia tiukalla lihastonuksella.
Mitä tapahtui, kun tämä liikkeellinen maailma istutettiin Tullisaaren puistoon?
Suvi: Liikkeellinen maailma istutettiin Tullisaaren puistoon hyisen kylmänä maaliskuun viikonloppuna. Tuuli, lumisade ja kylmä ilma olivat vallanneet puiston. Muistan ajatelleeni, että miten lämpimässä tanssistudiossa rakennettu sulava keho mahtaa suhtautua tilanteeseen, jossa sää itsessään jo nostaa erilaisen lihastonuksen. Tällä tarkoitan sitä, että studion maailma tuntui hetkellisesti lähes mahdottomalta puiston ympäristössä. Lisäksi puisto on valtava, verrattuna tanssistudioon. Tanssistudiossa voi hallita olemistaan sillä, että kuvittelee seinien sisään rakentuvan jonkinlaisen jännitteisen kentän, johon liikkeellisesti asettuu. Puistossa toimijuusverkostojen määrä vaan pitää niin kovaa ääntä, ja taivas! Siis taivas on niin kaukana ja niin iso… Jo pelkästään sen alle asettuminen verrattuna studion katon alle avaa aivan uudenlaiset kysymykset siitä, että millainen liikkeellinen tekeminen puistoon mahtaa asettua. Kyse on ehkä intensiteettien etsimisestä. Mulle se on perimmäinen kysymys esitystaiteessa, että missä määrin jokin kohta kasvattaa intensiteettiä ja milloin taas voidaan olla vähemmän intensiivisesti.
Marlon: Tanssisalit ovat sillä tavalla kolkkoja paikkoja, ettei niistä itsestään useinkaan avaudu kovin kiinnostavia tai ainakaan kokemusta valtaavia maisemia. Meilläkin työskentely tanssisalissa tapahtui vahvasti kohti yksilökehollisuutta ja sisäistä kokemusta, jossa fokus ei ollut ympäristössä, vaikka työskentelimmekin lyhyesti esimerkiksi taivaasta vaikuttumisen kanssa jo tanssisalissa. Tullisaaren puistossa taas koin, että puiston maisema valtasi välittömästi kokemuksen ja söi liikkeellisen ehdotuksen sisäänsä. Tämä saattaa olla itsestään selvää, mutta koen, että olisi tarpeen työskennellä alusta asti puiston maasta ja puiston taivaasta käsin, jotta puistossa esiintyminen voisi resonoida syvemmin tapahtuessaan.
Mikä on teatterin savukoneen ja mehiläisten pesän savustimen suhde?
Suvi: Tätäkin ajatusta jumpattiin ja sen kanssa leikiteltiin. Savustin ja savukone ajatusleikkinä, jossa molemmat ovat jotain samankaltaisia, mutta myös erilaisia teatraalisia elementtejä nousi esiin. Erilaisuus näissä kahdessa on toki niiden ‘oikeassa’ funktiossa, mutta tunnelmaltaan isoin ero oli haju. Teatterin savukoneen savu/usva tuoksuu tietyltä ja siihen liittyy itsellä voimakkaita kehollisia latauksia. Jännitteen ja odotuksen hetkeä, jonkin asian näkyväksi tekemistä ja maagistamista. Mehiläispesä savustin taas haisee savulta, tai palavilta asioilta siellä sisällä… se haju oli itselle kammoksuttava. Ja ehkä se on mehiläisillekin, en tiedä? Tai tyhmyyttäni, koska en tiedä savustimen menakismeja, niin en ole varma minkä reseptorien kautta mehiläiset rekisteröivät sen ja miksi he reagoivat siihen tietyllä tavalla. Black box, johon tunkeutuu savua. Mehiläispesä johon tunkeutuu savua… jotain kiinnostavaa tästä syntyi, kun ajattelimme Mehiläisten seuran taiteen mahdollista näyttämöllistymistä.
Marlon: Niin. Meitä kiinnosti lähestyä mehiläistenhoitoon liittyviä välineitä ja asuja samanaikaisesti sekä niiden normaalin käyttötarkoituksen että sitten myös näyttämöä kohti haluavan ajattelun kautta. Savukoneen ja savustimen yhteys oli yksi ilmeinen ja hauska esimerkki tässä leikissä. Mehiläispesän savuttelu savustimella on esimerkki hyvin arkisesta ja samalla spektaakkelin omaisesta tapahtumasta, jossa huolenpito ja hätyyttäminen kohtaavat. Tämä savuttelu olisi voinut olla yksi hauska toiminta ja elementti, jota tutkia sekä perinteisellä näyttämöllä että puistossa.
Miten unien logiikka vaikutti työskentelyyn?
Marlon: Työskentelimme lyhyesti unien kehollistamisen ja esittämisen kanssa. Tarkoituksena oli palautua unen logiikkaa muistuttavaan olotilaan, joka taas alkaisi ruokkimaan uusia unenomaisia tapahtumia. Tärkeää projektissa ylipäätään on ollut, että mehiläisten kanssa taiteen tekeminen avaisi uusia tai vaihtoehtoisia lähestymistapoja, eikä niinkään mehiläisten asettuminen valmiiden lähestymistapojen kohteiksi. Koen, että tämä mehiläisten kanssa uneksiminen oli yksi yritys avartaa taiteellisia lähestymistapoja.
Suvi: Unien logiikka on kiinnostava lähtökohta, koska koen, että unissa ei ole usein logiikkaa, ja taas toisaalta niissä on aivan selvä logiikka. Harjoitteessa, jossa pötköttelimme ja kytkeydyimme solutasolla mehiläistenhoitajan uniformuun, muuntauduimme outoon tilanteeseen, jossa oli unetkin läsnä. Muistan, että joskus vajosin syvälle pääkallooni ja mehiläistenhoitajan uniformun verkko auttoi minua vajoamaan yhä syvemmälle. Näissä tiloissa tanssistudio, uniformu ja pääkalloni rajat hälvenivät. Se todennäköisesti johtui siitä, että vajosin pieneen uneen, en kuitenkaan uneksinut, vaan tietoisuuteni vaihteli vajoamisen ja hereillä pysymisen välitilassa. Unien kanssa työskentely tällä tavalla on siitä kiinnostavaa, että se vaatii aikaa ja loppujen lopuksi se ei ehkä näytä juuri miltään ulospäin, ainakaan mitä olemme tietyissä esittämisen perinteissä tottuneet mieltämään näyttämiseksi. Mietin surrealismia… unenomaisen, epätodellisen, venyvän, mittasuhteiden sekoittumisen ja väriliukumien maailmoja. Jälkikäteen, kun ajattelen meitä pötköttelemässä, hetkittäistä kohtaamista yhden mehiläisen kanssa Tullisaaressa ja ryhmämme keskusteluita tuntuu, että niiden mittasuhteet sekoittuvat päässäni ja en enää ole varma mikä näistä tilanteista oli todempaa kuin toinen. Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, että todempaa on se, jolla on jonkinlainen vaikutus siihen mitä seuraavaksi tekee.
Mitä seuraavaksi tapahtuu?
Marlon & Suvi: Loppuvuodesta 2022 päädyimme irtautumaan Mehiläisten seurasta. Taiteellisesti Mehiläisten Seurassa on ollut kiinnostavaa tietty ilmeinen elämän ja taiteen ristiinpölyttyminen hyvässä ja pahassa. Hitaasti kehkeytyvä lopputulokseltaan avoin prosessi on ollut iso inspiraation lähde, mutta myös synnyttänyt haasteita freelance elämän yhteensovittamisessa. Valitettavaa huomattava, mutta muille selkeämmile ja tuotannoltaan sitovimmille projekteille tulee helposti antaneeksi enemmän energiaa. Lisäksi kyse voi olla myös yksinkertaisesti erilaisten toiveiden, sitoutuneisuuden asteiden, resurssien ja kommunikointitapojen kohtaamattomuudesta työryhmän sisällä. Välillä on parempi päästää irti, kuin yrittää pakottaa yhteistyötä tapahtumaan. Olen iloinen siitä, mitä aloitimme Mehiläisten Seurassa ja millaisia uusia asioita sain kohdata ihmisyydestä, mehiläisistä ja taiteen tekemisestä. Joka tapauksessa elämä jatkuu, ja myös taide jatkuu, mutta tällä kertaa meidän kohdalla muissa yhteyksissä! Kiitos.
Galleria Salmi, Laajasalon kirjasto / Laajasalo library
3.-30.1.2023
Sanctuary, 2020- 47 dokumentaatiokuvaa, 11x15cm Elävä installaatio: mehiläispesät, kukkaispuutarha ja huvimaja, sekä taiteilijat jotka huolehtivat niistä / joista ne huolehtivat. Tullisaaren puisto, Helsinki
Sanctuary, 2020- 47 documentation images, 11x15cm Living installation: beehives, flower garden and gazebo, and the artists who take care of them / are taken care of by them. Tullisaari Park, Helsinki
Tullisaaren retkeilykeskus, 2022 Installaatio, josta tässä esillä: Sopu-teltta ja kehystetty alkuperäinen Tullisaaren leirintäalue-postikortti
Tullisaari Camping, 2022 Installation, of which here: Sopu tent and framed original Tullisaari Camping postcard
Kesätori, 2023 Installaatio: lämpöpeitto, retkijakkara, Inan lasten Seela ja Laila Hälisen piirustukset, skep hat niittynurmikasta ja rottingista, instax-valokuva ja piirustus Sanctuaryn huvimajasta, teltanpainot shungiittia ja laavakiveä, mäkimeiramikimput Sanctuaryn puutarhasta, Ainon ja Inan puutarhakassit
Grassroots market, 2023 Installation: space blanket, camping stool, drawings by Ina’s children Seela and Laila Hälinen, skep hat made of Kentucky bluegrass and rattan, instax photograph and drawing of the Sanctuary gazebo, tent weights of shungite and volcanic rock, bunches of oregano from Sanctuary garden, Aino’s and Ina’s gardening bags
Puutarhurin peitto, 2022 Tilkkupeitto: kierrätetyt puuvillakankaat, kasvivärjätty villa
Työssäkäyvien naisten lepokoti, 2022 Osa installaatiota, josta tässä esillä: kierrätetyistä, nimikoiduista keittiöpyyhkeistä tehdyt tilkkupeitto ja silmätyyny, jonka sisällä Sanctuaryn puutarhasta kerätyt tuoksuvat yrtit, ääniteos 15:05 min. Tehty yhteistyössä Ainon äidin Liisu Vartijan kanssa
Resting home for working women, 2022 Part of installation, of which here: quilt and eye pillow made from recycled kitchen towels embroidered with initials; fragrant herbs collected from Sanctuary garden inside the eye pillow, sound piece 15:05 min. Made in collaboration with Aino’s mother Liisu Vartija
Rakkaus edellä, 2022 Veistos: puulaatikko, Tullisaaren mehiläisten vahat vuosilta 2020-2022, Tullisaaren mullasta löydetyt posliinin- ja lasinpalaset
Love first, 2022 Sculpture: wooden box, beeswax of Tullisaari bees from 2020-2022, pieces of porcelain and glass found in the soil of Tullisaari
🕰 lördag 3.9.2022 kl 11-17 och söndag 4.9.2022 kl 11-17
📍 På Degerö, i Turholmens park, i trädgården av Trädgårdsmästarens stuga, ljust hus på backen i norra delen av parken
Birundan är ett mångsinnligt evenemang för hela familjen. Keramikkonstnär Catharina Kajander, bildkonstnär Aino Aksenja samt Turholmens biodlare och ljuskonstnär Ina Niemelä bjuder in dig i trädgården. Med oss också multikonstnär-musiker Noora Kauppila, Bins sällskap och sångare-låtskrivare Nightbird. Birundan är en del av Konstrundan-helgen, där konstnärer runtom i Finland öppnar sina ateljéer för publiken.
Vi är på plats, vår konst är på plats, kom du med!
Sångare-låtskrivare Nightbird (Anna-Stina Jungerstam) uppträder ca kl 15
❗️Tillgänglighet: Evenemanget är kostnadsfritt och passar alla intresserade. Parken är inte fullt tillgänglig. Det finns en gångväg i god skick till Trädgårdsmästarens stuga, men terrängen är backig och vägen i grus. Parkens parkeringsplatser finns på gångavstånd till trädgården och de är begränsade. Vi rekommenderar att komma till fots, på cykel eller med kollektivtrafik. I parken finns sommartoalett på den sydliga parkeringsplatsen. Evenemanget äger rum utomhus så klä dig enligt det.
Birundan har fått stöd från Svenska kulturfonden och Helsingfors stad.
The listening experience is not only a geographical teleportation device but a scalar one. You become reduced in size too.
Matt
June 2022
June 2022 marked the third collective gathering with Bee Company. In the summer of 2021 Bee Company initially joined together in the beautiful surroundings of the Saari Residence. In that time we explored each of our individual creative practices, methodologies and conceptual frameworks. Our second gathering took place within Tullisaari Park in the winter of 2022. During this period we considered possibilities for how we might be able to create a public tour of the park which integrated our individual practices and methodologies in an event format. The third and most recent gathering was—for me at least—an opportunity to continue an ongoing interest in exploring our individual methodologies, but also to begin to share some of our practice and interests with the public audience of Tullisaari Park.
On PQ 2023
In March 2022 we were offered to be the official representation of Finland in the forthcoming Exhibition of Countries and Regions of PQ2023 (Prague Quadrennial) festival of performance design. Since this announcement was made our collective activity has started to become shaped by the needs to produce an output corresponding to PQ2023. It has become somewhat contra to our—up to this point—iterative collective process. Our direction has started to feel in tension between imagining this concrete output of a major international festival with pavilion style exhibitions against our characteristically tempered collective gatherings and their slow collection of tributaries; ideas which branch off and reconvene with different forms. A question for the midsummer open park residency was to engage with this tension between remaining in our fluid and exploratory stage of our collective work, whilst also understanding the need to do our work –and Finland!—justice within the context of an international artistic/performance design exhibition, with pavilions, competition, prizes, pride, and artistic statements all at stake.
For the remainder of this reflective passage on my personal experience of our open residency in Tullisaari Park, I will think about my personal experience of public engagement within the project. I am interested in thinking about the possible implications of this time spent together in the park and what it might mean (if anything) for our proposal and contribution towards a festival happening 2,000km and over a year away.
RARE
The PQ 2023 theme is the RARE: art springing out of ideas, materials, artistic approaches, and design practices that connect to the human level from within your environment, with its genius loci and unique situation. Prague Quadrennial call on performance designers, scenographers, and performance practitioners to use their RARE imagination and creativity to help us envision what the world and theatre could look like in the post-pandemic future.
This was the opening of the curatorial statement for PQ 2023 in its call for applicants. I have begun to think of Bee Company as an almost nomadic collective. It is a mesh-group which forms in different configurations around the locus of Tullisaari Park where Ina cares for and maintains four honeybee hives.
The ‘roaring 1920s’ are often considered as an era of great exuberance and excess across Europe and US. Recovery from the First World War and subsequent Spanish Flu pandemic was under way and The League of Nations promised security, collaboration and prosperity amongst the member nations including Finland, who had itself become an independent republic in 1917. This boom, captured magnificently by the scenes presented in F. Scott Fitzgerald’s 1925 novel The Great Gatsby suggests a ‘20s of huge celebrations, parties, debauchery and entertainment. During the height of the pandemic, commentators speculated as to whether a return to a world similar to the 1920s was due. Would people be keen to ‘get out there’ and ‘party hard’, entertain and be entertained? Would the post-pandemic performance and theatre worlds resonate to a demand for exuberance, with huge shows, lights, networks, sounds, big! Bigger! Biggest!? I am also conscious that the 1920s came to a brutal climax with the 1929 Wall Street Crash. It turned out that the excess was completely unaffordable and that people had been massively over speculating based on nothing (a typical condition that recurs time and time again under capitalism).
In 2022 the global economy is on the brink and across the West inflation is nearing all-time highs in many nations, strike action is becoming increasingly frequent and the cost of living is soaring. At the same time, profits for those at the top of shareholder stakes are also at ridiculous highs. How can this be sustained? If the markets won’t crash, do workers need to revolt and force their hand?
Listening as episteme; a knowledge gatherer, structurer, codifier, and ephemerata.
The conditions of Western economics and global markets under capitalism are also imbricated within the environmental impacts it continues to contribute towards. The summer of 2022 has seen unprecedented levels of climate catastrophes, global heatwaves, droughts and fires have broken out in areas often affected, but also new areas which have not suffered before. Simultaneously a war on European land has broken out which not only has impacted the lives and wellbeing of those within the borders whose lives are threatened on a daily basis, but also the ramifications the war is having upon food and fuel supplies across the world.
It all feels incredibly heavy. It all feels like a significant weight to load upon the shoulders of six creative practitioners and four honey bee hives. Should Bee Company be responding to this global crisis? At what level can we engage with it if we do?
Our mission has always been to reflect on the precarity of the creative practitioner within the conditions of western capitalism where funding for the arts is being constantly slashed, and at risk and positions remain always temporary, precarious and subject to the goodwill of wealthy benefactors. How do we support each other? How do we support ourselves? How might we explore our practices and these conditions together, and might the world of beekeeping/the lifeworld of honeybees act as inspiration for the way ahead?
Tullisaari Park
In the park, we met each day for a four days. We would share activities together, reconnect, discuss our feelings around the presentation of Bee Company to public audiences; one audience being that of our open event in the park at the end of the week and the other an international performance art and design crowd at PQ 2023.
Each day we wore beekeeper outfits that Ingvill had bought us. They helped us assume a formal presence, a formal sense of purpose and cohesiveness as a collective. It was also really fun to be in a costume and to see the confused looks of members of the public in the park when they saw a fleet of beekeepers marching. They would look around to see if there were bees somewhere, only to be left bemused that there almost always weren’t.
My work is primarily interested in listening. I am interested in listening as an individual artistic practice, listening as a technique, method, and methodology towards approaching and understanding the world. Listening as episteme; a knowledge gatherer, structurer, codifier, and ephemerata. Spending time with conscientious thinkers, speakers and listeners is a great pleasure. We don’t just listen with our ears; through haptic tactility and proprioception, we listen with our bodies too. And on our first day, we collectively joined and explored our bodies as resonators in a movement practice set by Suvi. We each responded to the fine adjustments sensed between each other’s bodies in what became a quiet dance. No music could be heard but the bodily rhythms and pulses felt, the breathing, steps, and rustling of costumes heard.
Listening with bees
On the final day we presented some ‘experiences’ to the public park. I was a bit isolated from the rest of the group who were located in different areas of the park tending to other activities. Dressed in beekeeper suit, I was based on a path which is one of the main entrances into the park. It is also where two of Bee Company’s hives are (down a hilly bank, in a dense field).
The two hives included one Farrar hive and one Top Bar hive. A Farrar hive is a vertically modular beehive with hung frames that bees use to build comb and store honey. They are a typical and familiar aesthetic ‘box’ design that are often what is thought of when one thinks of a beehive. They are often used in modern professional beekeeping. Within this hive lives a group of Italian bees, Apis mellifera ligustica who are a popular subspecies of honeybee.
A Top bar hive is one of the oldest and most commonly used hive style in the world and looks a bit like a wooden barbecue. In top bar hives bees build their honeycombs without waxfoundation. They are less convenient for the beekeeper to manage and take care in comparison to the modular style. Within the top bar hive, a new swarm of Carniolan honey bee (Apis mellifera carnica), a subspecies typically known in the central European region, and typical in Croatia, was collected from a woman’s garden by Ina only a few weeks prior. Typically after swarming and being brought into a new hive, honeybees are incredibly active as they bring in food and resource to build out their new home and consolidate their colony. This hive was no exception. It was incredibly active.
With the assistance and consent of our beekeeper Ina, I moved two DPA 4060 microphones in a spaced omnidirectional stereo configuration along with a Sennheiser MKH416 shotgun microphone. The microphones were aimed towards the entry door to the top bar hive at a distance that would not obstruct the entrance. We laid cabling up the bank to a listening station that we set up with two small stools and attached the cables to a Sound Devices Mix-Pre 6 Field Recorder and connected a pair of headphones.
We spent some time listening to different balances between the two microphone setups and found a blend between the two, with the DPAs having a 120Hz high pass filter set on them which allowed their stereo qualities to emerge whilst the mono Sennheiser microphone offered a closeness and clarity to overall sound. My first impressions were that the bees sounded incredibly busy, even at 6pm in the evening.
What followed for the next two hours was really quite incredible. In my beekeeper suit. I would say hello to passers-by, inform them that I was listening to the sounds from a new bee hive recently introduced to the park, and invited them to join me and take a listen. I would then tell them about Bee Company, that I had friends/colleagues wearing beekeeper overalls elsewhere in the park, and encouraged them to find them too. Collectively we aimed to engage with the public and invite them to consider bee ecologies within the park. Most of the people lived nearby, many commented on having seen the hives and wondered what was happening with them. Some of the folk who stopped and listened had also kept bees at various times in the past. One young man, perhaps in his late teens, who was running past and sweating heavily, surprisingly stopped and took a long five minutes catching his breath whilst listening with deep concentration to the hives. He asked many questions about the bees. I felt a bit of an imposter. Whilst I was in a beekeeper suit, listening to bees and inviting people to take part, I am not an apiarist and my specialist knowledge of bees feels quite limited. Over the last two years of engaging in Bee Company I have definitely developed some foundation knowledge in bees that I hope make it possible for me to give accurate information when asked on the basics though.
Another person stopped and began to ask quite directly as to whether I was selling the honey or not. After listening to the bees through the headphones for a few minutes, we then began to engage into a fascinating conversation about whether honeybees are affected by the introduction of 5G wireless electromagnetic signals. The person explained how they were a smartphone user but they were cautious about new wireless signal technologies and what they might be capable of doing to small insect species such as bees. There is a great deal of research produced in particular over the past decade about the effects of electromagnetic signals on honey bees which continue to be inconclusive.
Scale effects of amplified close listening
When I listen to close microphone amplified sounds of honey bee hives, I am often at first quite shocked and slightly disturbed. The sense of being deeply immersed inside a world or vortex of honeybees is quite worrying and arguably counter-evolutionary. However, as I spend time in the intensity, becoming accustomed to it, I begin to be quite entranced and fascinated by the activity that thousands of individuals within a single species, in a single hive, can come together with a single purpose. It is not a sound that matches a harmonic scale. It doesn’t flow with sustained rhythm and meter. But the sound, as chaotic as it is, represents a community finding its way collectively through messy interchanges but ultimately working towards one ultimate goal, flourishing survival of the colony. I think this is something that dawns on people as they listen to a bee hive too. Often they are initially shocked in their response due to the intensity. After all, from the bank you can see that there are hives at the bottom of the hill a few metres away, but you cannot hear bees in any great number. The headphone experience transports the listener down the hill and to the entrance of a huge city. The listening experience is not only a geographical teleportation device but a scalar one. You become reduced in size. Reconfigured at honeybee scale, you become immersed, shocked, terrified and equally enthralled and tranced by the industry of the colony. You can temporarily inhabit the world of those bees, eyes closed, perched upon a stool. Eyes open, you achieve embodied dissonance which allows you to be at once in the hive, part of the collective, and simultaneously a surveyor of the wider scene. It is a moment where you can become aware of being truly part of something bigger than yourself. This is a rare moment for the observer. An encounter that challenges and encourages an appreciation of scale, of energy, industry and collective endeavour that transcends the values of capitalism.
A moment to listen to an encounter that fosters a scalar and temporal shift is my personal rare vision for the performance of Bee Company.
A writes at https://www.facebook.com/groups/laajasalo
Since this fallen old oak is going to be kept in place, would it be worth building around it a more beautiful fence to replace those plastic strips? The oak will rot there for decades.
B to A: Why do you even need a fence?
C to B: It’s probably to prevent kids from climbing and adults using it as a gym tree, the branches probably won’t last🤔
B to C: The children can climb over the fence, it is not holding anyone if they wanna go to the tree. And especially those strings won’t stop anyone.
C replies to B: Yeah, I haven’t seen anyone inside the strips even though I pass by it every day, parents don’t let their kids go in there.
B to C: In my opinion, those strings are but infinitely ugly. Either let that tree rot without ugly strings or lug it away. Trees fall and die, it’s just the normal cycle. What difference does it make if someone is sitting on a tree trunk or stump. That’s what I’ve been doing since I was a child. The fact that that carcass is in the park is a problem and therefore needs to be fenced, what a life!
C to B: The tree is 200 years old natural memorial, it can’t be compared to every common Spruce.
D to C: The tape doesn’t block anything and it’s ugly. Fortunately, there are still those who understand that you can’t go inside that tape. 100-year-old oak is a rarity in Finland and therefore worth protecting even when it has fallen.
E: Interested in hearing B’s view for this. Can the age of a fallen tree be calculated reasonably? When it decays, how long will the age continue to drop? And doesn’t the decaying process involve the branches breaking and breaking? So what does age matter after a fall?
F: It’s good to have something there to show that there is still a tree that is protected.
G: Would an old-fashioned fence go better than construction site strips?
H: That’s right – those stripy strips are ruining the whole area.
I: Could I grow new oaks!
J to I: There are dozens of little oaks around the oak already.
I to J. Wauu! Nature takes care!
Q: There really could be some more beautiful ribbon or fence, as the intention is to leave the old fallen oak in place to rot.
L: Message to the city park department to go…
M: That should be done.
N: The lawn in the park is a wrong place for a decaying tree. The tree was protected as it grew, there is no longer a need for protection. It could be moved away from the treated area at least, i.e. somewhere nearby.
O to N: There is a story in this fallen tree. This is not about rotting.
N: I don’t think the story will end gloriously if the tree is left to rot in the middle of an otherwise well-kept park. There is no habit of leaving trees to rot in parks. It would be great if there was a carpenter in Laajasalo who could create a lot of new objects and stories from the wood.
P to N: There may be a little surprise for these protectors and keepers, when the little one is lying quietly, it will soon darken and rot and then it will be nice really nice to look at. And when it comes to carpentry, they’re so expensive guys that there might be no market for chisels or other useful item. I had a grandfather in Hålvik who was a carpenter (pictured with Hilja Matilda) but he moved to his last workshop as early as the 1960s …… [picture of a grandfather with Hilja Matilda].
Q: Crazy. Apartments should be built here because of climate change and the crowd is coming in like never before.
R to Q [GIF where handkerchiefs are handed]
S: Years ago I picked up acorns of ‘Tullisaari’s mighty’, they spent the winter in the fridge and then moved to my cottage, where they grow and become more handsome next to the ‘shelter trees’. :. :.
T: I am in favor of sawing the branches and protecting new seedlings and soon we have an oak forests on the shore – fallen birches and electric poles should be removed though.
U: I understand it’s about nurturing nature, a fallen oak provides a livelihood and a place to live for many amphibians. The human aesthetic eye has a problem; Of course, those plastic strips are ugly. Some real anchor rope, etc. to surround the deadwood?
A: Couldn’t it be sold to a carpenter and it would continue its life, for example, as a table or chairs? The park is not a natural forest where fallen trees are left to fall.
X to V: Good idea. Most of the oak is hardwood that will decay for decades, of course, but is there a need for the resulting CO2 emissions?
Y to V: Maybe the carpenter could make something for the park or for Aino Acte’s villa. A sign next to the removed carcass stating where it has been taken and how it will be used. The branches could be taken across the road to the woods. There are other fallen oaks there as well.
V to Y: Good idea.
Z: Ping Anna Elina Nummi? 🤔 1
Å: It is difficult to estimate which one is less disturbing in the park landscape, the tree or the strips, when it is not a natural area. Both should co to recycling. Really potty decision-making from the Helsinki park department.
Ä: That there is like an ancient giant creature. Let it peacefully rot and refine local biodiversity with its thousands of little helpers who already inhabit it. Birds also benefit from them. Would the obsession with the man fixing, just about everything, give in at this point, and just let this tired giant and his many friends take care of themselves. Its progressive state could then be made into a fine nature documentary, even a study in biology! There could be fairy-tales told of ancient worlds for children and lectures on the hidden life of trees for adults. After all, this old giant has seen what has happened in Tullisaari 300 years ago! So it is not just any timber. Stories from ancient times were told alongside it. A good gathering place for stories. Let’s build around it a traditional wooden fence and a big hut where to gather for stuff..Could we be a little creative for once ..,
Ö: The yellow-red warning tape is collected for recycling and replaced with a new ribbon. The ceremony will be held during Midsummer Week 2022. Best wishes from Bee Company .
Anna Elina Nummi is a project planner for the urban environment of the City of Helsinki.
Bee Company’s honey is urban honey at its best. There are allotments, forest, meadows, gardens, park vegetation, many Salix and Tilias within the radius of 1 km. Especially buzzing were the Frangula alnus bushes in the park. I extracted a set of honey in the beginning of August and due to warm weather a lot more honey was foraged after that, but I decided to leave it for the bees.
Bee Company’s honey won the third price in the harvest fiesta of the Beekeepers of Helsinki. Because there were 14 other contestants with their excellent honeys, I was surprised yet pleased for us. All the honeys awarded were from places with diverse nature.
In the photo above the honey is sitting on the branches of an oak that fell after the Aila storm during the night of the 21st of September, exactly 64 years after the tree was conserved. It’s exact age has not been dated, but it is estimated being approximately 200 years old.
On an arbour day and on my birthday 27th of September, I took part in a tree tour in Tullisaari park organised by The City of Helsinki. For my great joy I was told by the city’s civil servant Elina Nummi, that the tree will be left to decay where it fell as natural memorial. The amount of species in an oak decaying is multiple to a living one. In Helsinki latitudes it may take nearly 20 years for a large oak to decompose completely.
You can find out more about the natural monuments and (officially acknowledged) ecologically important areas in Helsinki from the Nature Information System.